Hajanaisia ajatuksia ilmiöpohjaisuudesta

Pidän ilmiöpohjaisuuden ajatuksesta, ainakin sellaisena kuin minä sen ymmärrän. Ihmettelystä lähtevä tutkiminen - siinähän on motivaatio olemassa heti,valmiina. Opettajan tarvitsee panostaa motivointiin vähemmän, luulisin. Mutta ehkä se ei merkitse kaikille samaa. Yläkoululaiselle ilmiöt ja "DIY" sisältävät eri asioita kuin alakoululaiselle, puhumattakaan kehitysvammaisista oppilaista. Opettajan täytyy uskaltaa olla luova ja heittäytyä kokeilemaan. Joskus sitten onnistuu ja toisten ei ehkä yhtä hyin.

Toinen rohkeutta vaativa kohta on aika. Ilmiön huomaaminen, sen tutkiminen, siitä tietojen kerääminen, oppimisen huomaaminen ja sen arvioiminen - koko prosessiin on varattava runsaasti aikaa. Silloin on uskallettava luopua oppikirjan tarjoamasta valmiista rungosta. Samalla joutuu ehkä luopumaan jostakin sisällöstä. Mutta ilman työskentelyyn varattua aikaa ilmiöpohjainen oppiminen ei voi onnistua. Voikohan olla niin, että aineenopettajien on vaikeampi toteuttaa tätä mallia kuin luokanopettajien? Siis ihan ajankäytöllisistä syistä?

Itse teen töitä sellaisen oppilasryhmän kanssa, jossa jokaiselle on tehty HOJKS. Minä en koe ilmiöpohjaisen oppimisen toteuttamista hankalana. Jotakin tämänkaltaista olen tehnyt aina, monialaisia kokonaisuuksia. Vien oppilaita paljon koululta ja luokkahuoneesta pois. Tämän webinaarin yhteydessä mainittiin viimeinkin myös koulun ulkopuoliset tahot yhteistyökumppaneina. Monialaisten kokonaisuuksien  yhteydessä on tähän asti keskitytty kannustamaan opettajia tekemään yhteistyötä keskenään - tai siltä minusta tuntuu. Kuitenkin saattaa olla elämälähtöisempää löytää oppimisympäristöt ja yhteistyökumppanit koulun ulkopuolelta.

Yhteisöllisyydestä

Kirjoittelen vasta nyt 7.10. webinaariin korvaavaa tehtävää. Sain voitettua tekniset ongelmat webinaarin kuuntelussa, kun siirryin kuuntelemaan Niinan puheenvuoroa työpaikalle ja luovuin kotikoneen käyttämisestä.

Täytyy kiittää Niinaa (naapuriin terveisiä!) yhteisöllisen oppimisen ajatuksen kristallisoinnista. Kaiken ops-tohinan keskellä on unohtunut, mihin yhteisöllisellä oppimisellä pyritään. Yhteisöllisessä oppimisessa on tosiaan kyse yhteisestä tehtävän ja tavoitteen asettelusta, jossa luodaan myös yhteistä ymmärrystä. Ihmisten välinen vuorovaikutus tuntuu tässä yhteydessä unohtuvan, kun samaan aikaan ollaan digiloikkaamassa. Niinan sanoin teknologia luo mahdollisuuksia yhteiseen keskusteluun, mutta se ei ole itsetarkoitus. Tärkeämpää on yhteisöllisen työskentelyn käynnistämät oppimisprosessit ja yhteisöllisen oppimisen luomat taidot työelämää varten. Aika harvahan pystyy enää tekemään työtään yksinään.

Opettajilla on vielä harjoiteltavaa yhteisöllisessä työskentelyssä, ainakin pienissä kouluissa. Omassa koulussani on vain yksi aineenopettaja ainetta kohti (lukuunottamatta paria ainetta) ja rinnakkaisluokkiakaan  ei ole kuin pari, joten yhteistyökumppani pitää löytää jotenkin muuten kuin "luonnollisesti". Opettajat ovat tottuneet perinteisesti tekemään työtään yksin ja yhteisistä työskentelytavoista sopiminen näyttää olevan ylivoimainen este, vaikka kaksi opettajaa opettaa samaa ryhmää (toisella opettajalla toisessa jaksossa 2/3 tunneista ja toisella 1/3, toisessa jaksossa toisinpäin). Kun opettajat eivät pääse sopimukseen, miten asioita opiskellaan, ovat myös oppilaat sekaisin, kumman tyyli on se oikea. Miten olikaan se jaettu asiantuntijuus, vertaistuki ja rakentava kritiikin antaminen sekä vastaanottaminen?

Toisille yhteistyön tekeminen on luonnollisempaa. Tälläiset yksilöt ovat varsin avarakatseisia ja kiinnostuneita työnsä kehittämisestä. Yhteisölliseen työskentelyyn ei voi pakottaa ketään, vaikka sitä vaaditaan. Motivaatio yhteisöllisyyteen pitää löytyä sisäisesti, mutta toisten positiiviset kokemukset voivat kannustaa periaatteellisia vastustajia yhteisöllisyyteen. Meidän koululla tvt-resurssia on käytetty opetuksen kehittämiseen ja kaksi opettajaa on muiden käytettävissä tablettien ja sähköisten oppimisympäristöjen käyttöönotossa. On ollut ihanaa huomata, kuinka koulun varovaisin opettaja on rohkaistunut käyttämään teknologiaa vertaistuen avulla omassa luokassaan, jossa hän ei ole aikaisemmin käyttänyt minkäänlaista teknologiaa. Pienin askelin kohti yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä.

Mitä on laaja-alainen osaaminen?

Irmeli Halinen puhui mielestäni hienosti laaja-alaisesta oppimisesta ja sen perustasta. Hän korosti muun muassa, että lapselle on tärkeää opettaa taitoja, taitoja, arvoja ja asenteita, joillä hän voi tuntea pärjätä omassa elämässään. "Ei koulua, vaan elämää varten" siis toteutuu.

Joskus muinoin yksi koulun tarkoitus oli antaa lapsille tietoja maailmasta. Esimerkiksi tiedon hakeminen oli erilaisissa kantimissa kuin nykyään. Itse pohdin sitä muutosta, joka esimerkiksi omista kouluajoistani (ysärin lapsi mä oon) on jo tapahtunut. Tietoa haettiin juuttaan suurista tietosanakirjoista selaten pölyisiä sivuja. Nyt googlettelen oppilailleni kuvia ja tietoja asioista harva se tunti ja saan ne heille esiteltyä samalta istumalta. Opetuskeskustelut voi suunnata siihen suuntaan, joihin lapset kokevat kiinnostusta, kun materiaalia on nopeasti saatavilla. Ajattelun ja oppimisen taidot ovat osittain samoja kuin omana kouluaikanani, mutta esimerkiksi tvt on tuonut koululaisen päiviin myös sellaisia taitoja, joita harjoittelin itse aikoinani vähemmän. Tulevaisuuden kannalta olennaisen opetettavan oppiaineksen löytäminen on vaatii meiltä opettajilta työtä; miten käytämme aikamme, mitä tulee osata "ulkoa", mikä tieto on sellaista, että sen etsimisen osaaminen riittää. Mitä tietoa tulee osata soveltaa, miten tiedot linkittyvät toisiinsa? Laaja-alainen osaaminen linjaa meille sen, millaisia laajempia taitoja lapsi tarvitsee kasvaakseen ihmisenä.

Kuten Halinenkin korosti, tulee oppilaille opettaa asioiden välisiä suhteita ja taitoja, joilla he voivat itse ottaa tarvittaessa asioista selvää. Opitun soveltaminen ja asioiden merkityksellisyys omassa elämässä korostuvat myös. Merkityksellisyydestä tulee mieleeni kuva, jonka bongasin viikonloppuna. Tämä oli taas hyvä herätys, asioiden linkittämistä lasten arkeen tai tulevaan ei saa unohtaa! :)


http://memegenerator.net/instance/56383590

Jotta eheyttäminen toteutuu, on meidän opettajien oltava valmiita tekemään yhteistyötä. Toki jokainen opettaja toteuttaa laaja-alaisen osaamisen asioita omassa oppiaineessaan, mutta tietyt taidot saataneen nopeammin tehokkaampaan käyttöön, jos esimerkiksi tietyn yksittäisen tvt-taidon opettelua opiskelun tukena harjoitellaan tiiviissä jaksossa. Toiset laaja-alaisen osaamisen taidot, kuten esimerkiksi itsestä huolehtiminen ja arjen taidot, vaativat jatkuvaa, pitkäjänteistä työtä. 

Webinaari 7.10.

Mulla oli vähän hankaluuksia tuon webinaarin tallenteen kuuntelemisessa, joten oli hyvä, että oli noita dioja tukena. Jokusen ajatuksen onnistun laittamaan tähän. Minä uskon, että yhteisöllinen opettajuus edellyttää muutoksia monessa kohdassa ja yhtenä mainittiin opetustyön käytänteet. Itse työskentelen luokkamuotoisessa erityisopetuksessa ja minulla on runsas joukko koulun ulkopuolisia yhteistyötahoja. Siltä osin yhteisöllinen työskentely toteutuu. Mutta entä toisia opettajia? No, on kolme aineenopea, joilla on tunteja opetusryhmälleni. Mutta se meidän keskinäinen yhteistyö ei välttämättä ole kovin merkittävää, ei määrällisesti eikä laadullisesti. Suurelta osin syy löytyy arjesta ja olemassa olevista käytänteistä. Esimerkiksi ajankäyttö: kouluviikon aikana ei välttämättä ole yhtä kokonaista tuntia ennen klo 16:a, jolloin voisimme yhdessä suunnitella. Mitä ja miten pitäisi muuttaa?

Tuota edellistä ajatusta jatkaakseni, yhteisöllinen oppiminen ei ole niin kovin kummoinen juttu - ainakaan äkkiä ajatellen. Jos ajattelen itseäni ja kolmea aineenopettajaa sekä luokassani työskenteleviä kahta koulunkäyntiavustajaa yhtenä ryhmänä, niin onhan meillä yhteinen tehtävä ja tavoite: tietyn oppilasryhmän oppilaiden kasvun ja oppimisen tukeminen ja ohjaaminen - tai jotain sinne päin. Meiltä taitaa puuttua se seuraava vaihe: vuorovaikutusta on lyhyitä, kiitäviä hetkiä, joiden aikana vaihdetaan ajatukset kaikkein tärkeimmistä asioista. Muuten vuorovaikutus tapahtuu wilmassa. Jaettujen merkitysten ja yhteisen ymmärryksen rakentaminen jää siis aika heikoksi, vaikka luultavasti ajatuksemme eivät ole kovin kaukana toisistaan ja tuon tehtävän aikaansaamiseksi ei menisi kovin paljon aikaa.

Ja lopuksi joudun myöntämään, että hiukan heräsin tämän webinaarin ansiosta. Olen usein - tuskaillessani noiden edellisten asioiden kanssa ajanpuutteen takia - ajatellut, että sujuuhan asiat ihan hyvin ilman tämän tiiviimpää yhteistyötäkin. Mutta kysymyshän ei olekaan pelkästään siitä. Webinaarin sisälsi väitteen: yhteisöllinen työskentely käynnistää tehokkaita oppimisen mekanismeja. Tätä en ollut itse aiemmin juurikaan ajatellut tai huomioinut. Jäi vähän sellainen olo, että pitäisi tietoisesti järjestää kokeilu yhteisöllisestä työskentelystä siellä omassa arjessa. Voisikohan tuon väitteen näyttää toteen?

Innokkaana kohti yhteisöllistä työskentelyä ja oppimista

Syysflunssan tyrmäämänä meni eilinen (7.10.) webinaari minulta ohi. Tänään olin taas jo vähän enemmän kartalla ja huomasin, mitä olin eilen ohittanut aivan huomaamattani... No nytpä sitten jälkikäteen webinaarista valaistuneena kirjoittelen muutamia ajatuksiani tänne blogin puolelle.

Nina Impiön luento herätti paljon ajatuksia ja oli alusta loppuun saakka täyttä asiaa. Yhteisöllisyyttä tulee usein ajateltua oppilaiden näkökulmasta, mutta työyhteisöllinen näkökulma jää monesti huomioimatta. Mielenkiintoista oli mielestäni huomata, miten samat asiat pätevät niin oppilaisiin kuin opetushenkilöstöönkin. Yhteisöllisyyttä ei voi lapsilta, niin kuin ei akuisiltakaan vaatia, jos sitä ei opeteta ja harjoitella. Yhteisöllisten toimintatapojen osa-alueet tulee yhdessä käydä läpi ja tiedostaa sekä harjoitella niitä arjen tasolla. Uskon, että opettajilla on enimmäkseen taitoa yhteisölliseen työskentelyyn, mutta asenteissa saattaa olla se suurin este. Kuten luennossakin tuli esille, omia totuttuja työskentelytapojaan voi olla vaikea muuttaa syystä taikka toisesta. Muutos vaatii kuitenkin aina motivaatiota, voimavaroja ja rohkeutta tehdä asiat toisin. Tämänkin voi helposti ymmärtää, vaikka itse olisikin innosta aivan soikeana :)
Avoimuus, suvaitsevaisuus, joustavuus, luotettavuus, kuuntelutaito, mukautuvaisuus, rohkeutta astua pois mukavuusalueeltaan, sosiaalisuus, kokeilunhalu... Tässä hienoja ominaisuuksia, tavoitetta ja haastetta meille kaikille, kun kohtaamme erilaisia yhteistyökumppaneita työyhteisöissämme. Suuria ja hienoja tavoitteita myös opetus- ja kasvatustyöhömme lasten kanssa. Tässä kohtaa haluan olla kuitenkin idealisti ja uskoa, että kaikki on mahdollista edeten pienin askelin.

Oman työajan uudelleen organisoiminen vaatii myös uutta näkökulmaa omaan työhön. Myös ajatus siitä, mitä omaan työnkuvaan kuuluu saattaa vaatia hieman ravistelua. Alkuopetuksessa työskennellessäni olen saanut kokea yhteistoiminnallisuutta työyhteisössäni ainakin jossain määrin ja omakohtaisesti nähnyt, miten suuri voimavara opettajakollegoiden kanssa tehty yhteistyö ja -suunnittelu onkaan. Lukuvuoden aikana yhdessä istutut "ylimääräiset" tunnit oikeasti helpottavat ja keventävät yksittäisen opettajan työmäärää. Uskon, että myös yhdessä pohditut asiat näyttäytyvät monipuolisempana opetuksena ja työskentelytapoina oppilaille.
Entisenä lastentarhanopettajana minulle onkin suorastaan kauhistus ajatella, että joutuisin tekemään töitä yksin ilman työtovereiden mielipiteitä, ideoita, tukea, mallia... Tämä lista voisi jatkua loputtomiin... Yhdessä olemme enemmän!

Minua oikeastaan vähän harmittaa tällä hetkellä, että olen ainoana omalta koulultani tällä kurssilla. Niin paljon on jo nyt tullut sellaista asiaa, jonka haluaisin jakaa koko työyhteisön kanssa. Kuten luennossakin tuli esiin, on hyvä malttaa ja miettiä, miten asioita lähtee omassa työyhteisössään viemään eteenpäin, vaikka itse puhkuisikin intoa ja haluaisi kaiken heti tuoda muidenkin tietoon. Pedatiimiin ops-työn tekoon omalla koulullamme koen saavani kokoajan todella paljon arvokasta tietoa sekä uusia näkökulmia arkityöhön. Vaikka koenkin, että meillä on todella hieno ja uudistushaluinen työyhteisö, löytyy aina uusia kehittämisen paikkoja, jotka tekevät työstämme vieläkin rikkaampaa. Ja toivottavasti se tulevaisuudessa näyttäytyy erityisesti oppilaille entistäkin mielekkäämpänä, yhteisöllisempänä ja monipuolisempana oppimisympäristönä.

Ajatuksia webinaarista (21.9.)

Aika vaan rientää ja koskaan ei ehdi kaikkeen mukaan, Tuntuu olevan totta sekä elämässä että työssä. Joskus tuntuu, että lisää vaan vaaditaan, mutta ehtiikö kaikkeen mukaan. Kai se tämä opettajan elämä on yhtä kilpajuoksua vai pitäisikö sitä opettajankin katsoa omaa elämäänsä laaja-alaisesti?!

Miten se onkin niin hankalaa tehdä muutos? Pitäisikö koulun mennä digitalisoitua oppilaiden kanssa vai olla myös sosiaalinen paikka, joissa opitaan myös ihmissuhdetaitoja? Missä menee sopiva raja mennä haasteiden mukana ja kuitenkin pitää kiinni niistä suomalaisen koulun hyvistä puolista?

Itse olen sisimmältäni uudistaja, koska olen nopeasti kyllästyvä, mutta olen aina paininut sen ongelman kanssa, että mitä meidän pitäisi oppilaille opettaa. Minulla menee paljon aikaa nykyään kaikkeen muuhun kuin itse opettamiseen. Sisältö ei enää riitä, teknologiaa pitäisi integroida, kasvatustaitoja pitäisi olla, Kuka on tämä ihminen, joka osaa kaiken? En ainakaan minä, joten haluaisin muuttaa opetustani siihen suuntaan, että opetus tehdään yhdessä oppilaiden kanssa arviointia myöten. Ehkä tämä lisäisi myös kouluviihtyvyyttä. Mutta tälläiseen pitää oppilaat opettaa alusta alkaen ja jokaisen opettajan pitää siihen sitoutua, että opetus onkin uudenlaista.

Minna L.

Ajatuksia opettajien yhteistyöstä

Olen aivan liekeissä :)
Innostuin valtavasti  Hanna Sarakorven luennosta. Tiimityöskentely on mahtava voimavara opettajan arkeen. Parhaimmillaan se on mutkatonta ja innostavaa. Opettajaurallani olen työskennellyt monella eri koululla ja työyhteisöissä on ollut monen eri ikäisiä opettajia. Yhteistyön onnistumiseen vaikuttaa hyvin paljon opettajan 
asenne yhteistyötä kohtaan sekä tahtotila, ei niinkään opettajan ikä. Ajatusmaailmaltaan samankaltaisten opettajien yhteistyö on saumatonta. Toinen saa kiinni toisen ajatuksista puolesta sanasta ja idea lähtee jalostumaan.

Nykyistä  työyhteisöäni ajatellessani meinaa iskeä epätoivo. Työyhteisössä tiimityöskentelyn onnistuminen vaatii organisaatiorakenteiden muutosta ja muutosvastarinnan voittamista.Tiimityöskentelyn vaivattomuudesta ollaan vielä kaukana. Täytyy edetä pienin askelin. Voimakas muutosvastarinta voi olla myös epävarmuutta, pelkoa astua tuntemattomaan. "Jarruttaja" voi olla epävarma omasta opettajuudestaan. Hän ei luota omiin kykyihinsä uudenlaisessa tilanteessa.

Tiimityöskentely voi aiheuttaa myös kateuttaa. Jos opettajilla yheistyö on saumatonta ja toimivaa, voi tiimin työskentelyä sivusta seuraava  kokea sen  uhkana. Toisaalta häneltä  puuttuu rohkeus heittäytyä mukaan tiimiin.

Yhteinen missio on hyvä pohja yhteistyölle, kuten Sarakorpi totesi luentonsa lopuksi. Hyvä yhteistyö lisää työhyvinvointia. Kun aikuisten on hyvä, kiva tulla kouluun, tunne välittyy myös oppilaille. Toimiva yhteistyö toimii kaikille voimavarana.