Yhdessä tekemistä ja oppimismellakkaa

Olen viime viikkoina nauttinut monenlaisten ryhmätöiden annista yläkoululaisten parissa. Kasiluokkalaiset ovat perehtyneet kirjallisuuden eri lajeihin ja ysiluokalaiset puolestaan opettavat toisilleen Agricolaa ja Lönnrotia. Sekä työskentely että lopputulokset ovat hyvin monenkirjavia. Uskon, että samoihin asioihin ja ongelmiin tulen törmäämään myös monialaisten oppimiskokonaisuuksien kanssa, joten ajattelin tässä kirjoituksessa tuoda esille muutamia huomioita ja pohdintoja tästä työskentelyjaksosta.

Jaoin ryhmät molemmille luokka-asteille. Vaikka uudessa opsissa korostetaan oppilaiden omaa kiinnostusta sekä aiheen että työskentelykumppaneiden valintaan, päätin nyt nämä asiat heidän puolestaan. Aihe oli melko rajattu nykyisen opsin sisällöistä, joten siinä ei ollut paljoa joustonvaraa. Toki oppilaat saivat itse päättää, kuinka laajasti he aihetta käsittelivät. Sen sijaan ryhmien kohdalla ajattelin, että 1) varmistan, että jokainen aihe tulee käsiteltyä kun ryhmässä on monenlaisia oppijoita ja 2) kukaan ei koe jäävänsä yksin tai tunne oloansa sellaiseksi, jota kukaan ei halua ryhmäänsä. Meillä on kouluissa paljon oppilaita, jotka toivovat, että opettaja jakaa ryhmät. Mitä sitten, kun lähtökohtana on oppilaiden oma kiinnostus? Saako opettaja pakottaa ottamaan työhön mukaan? Minusta saa, ja opettajan pitää varmistaa, että yksinjätettyjä oppilaita ei jää mok-työskentelyssäkään.

Kaksi edellistä viikkoa siis näitä ryhmätöitä tehtiin. Työskentely oli vauhdikasta, laiskaa, iloista, äänekästä, riitaisaakin. Joku suuttui ja halusi tehdä yksin, mutta palasikin takaisin. Joku pullautettiin ulos ryhmästä kun hän ei osallistunut työhön, mutta otettiin takaisin kun lupasi tarttua toimeen. Yhdelle ei kelvannut mikään, mitä muut ehdottivat. Opettajaa tarvittiin hyvin paljon. Välillä toivoin, että kukaan ulkopuolinen ei näkisi työskentelyämme - hän olisi voinut luulla, että tietotorillamme on käynnissä jokin mellakka tai joukkotappelu!

Tällä viikolla olemme nauttineet ryhmätöiden tuotoksista. Kasiluokkalaiset pitivät näyttelykävelyn postereidensa parissa ja ysiluokkalaiset pitävät parhaillaan toisilleen oppitunteja. Näyttelykävelyssä tuli esille taas monenlaisia puolia oppilaista: Se, joka oli näppärä käyttämään tietokonetta tai etsimään tietoa, ei uskaltanutkaan avata suutaan suulliseen esittelyyn. Ja se, joka ei oikein jaksanut panostaa kirjoittamiseen, esittelikin työn innoissaan. Ja esitteli myös kaverin työn kun kaveri ei uskaltanutkaan. Yksi oli hyvä liimaamaan. Ysiluokkalaiset pitävät hyvin erisisältöisiä oppitunteja. Joku haluaa "kostaa" kavereille ja käskee heitä kirjoittamaan vihkoon pitkät ja liian yksityiskohtaiset muistiinpanot (opettaja pelasti lupaamalla kopion dioista). Joku ei välttämättä ole kartalla, mitä aihe pitää kaiken kaikkiaan sisällään, ja joku on tehnyt työtä syyslomallakin kun uppoutui niin aiheeseensa. Monipuolista antia siis.

Mutta miten minä opettajana tätä kaikkea arvioin? Miten otan arvioinnissa huomioon oppilaiden sosiaaliset taidot (houkutteli kaverin takaisin työn pariin), laiskuuden tuotoksen kirjoittamisessa (mutta esitteli sen innokkaasti ja eläytyen), täydellisen uppoutumisen työhön (mutta ei huomioinut muita eikä hyväksynyt heidän ehdotuksiaan) jne? Maanantain webinaarissa Sari kertoi, että antaa ryhmätöistä kaikille saman arvosanan. Peruskoulussa se ei aina ole oikein. Ei, jos ryhmässä on vapaamatkustajia, jotka eivät osallistu työn tekemiseen millään lailla missään vaiheessa. Oppilaat olivat itse myös huolissaan siitä, että huomaanko kun joku ei osallistu ollenkaan. Vakuutin heille, että huomaan kyllä. Onneksi näistä ryhmätöistä ei ole pakko antaa arvosanaa. En yhtään osaisi sanoa, minkä arvosanan taitava liimapuikon käyttäjä ansaitsee.

Ilmiöpohjaisia monialaisia oppimiskokonaisuuksia

Opetussuunnitelma uudistus tuo mukanaan uusia käsitteitä, jotka helposti tuntuvat kentällä itse kullakin vielä menevän sekaisin ja herättävän kauhua. Itsekkin olen joutunut pysähtymään ja selvittämään tuon tuostakin, mitä laaja-alaisilla tavoitteilla, ilmiöpohjaisuudella ja monialaisuudella oikein perin pohjin tarkoitetaan. Vieläkin tarvitsen aina välillä itselleni selvennystä ja yritän luoda mielessäni konkreettisia esimerkkejä, mitä mikäkin sisältää. Tarvii siis vääntää välillä rautalangasta ja välillä tuntuu, etteihän tämä nyt mitään niin tähtitiedettä ole... Onko muilla ollenkaan samanlaisia tuntemuksia? :)

Kuitenkin päällimmäisenä tunteena on innostus ja ihastus siitä, että tulevaisuudessa koulujen opiskelukulttuuri tulee muuttumaan todella mielenkiintoiseen suuntaan sekä opettajan  että oppilaan näkökulmasta. Ilmiöpohjaisuus opiskelun lähtökohtana antaa oppimiselle varmasti aivan erilaiset lähtökohdat ja on motivoivaa jo itsessään, kun tutkiminen ja oppiminen lähtee oppilaita itseään kiinnostavista kokonaisuuksista. Ilmiöpojjaisuus opiskeltavan kokonaisuuden lähtökohtana vaatii opettajalta rohkeutta, taitoa heittäytyä tilanteisiin ja luottamusta siihen, että oppimista tapahtuu myös silloin, kun ei itse varsinaisesti opeta vaan antaa oppilaiden itse oppia.

Parhaimmillaan ilmiöpohjaisten monialaisten oppimiskokonaisuuksien keskellä sekä opettaja että oppilaat voivat varmasti kokea melkoisia flow hetkiä, mutta ennenkuin siihen päästään, on varmasti suurimmalla osalla kouluista Suomen maassa vielä pitkä tie. Opettajan tulee ainakin sen yhden kerran lukuvuodessa käsittää oma opettajan roolinsa uudella tavalla sekä oppilaiden tulee myös oppia uudenlainen oppilaan rooli vastuullisena ryhmän jäsenenä. Muutokselle tulee antaa aikaa ja muistaa edetä pienin askelin, ettei rimakauhu iske. Onnistumisen tunteet ja oppimisen ilo kantavat varmasti näiden prosessien myötä ja tuovat rohkeutta mennä kohti uusia oppimiskokonaisuuksia. Ritaharjun koulun OK-viikoista kertovasta "raportista" löytyi valtavasti hyviä käytännön vinkkejä ilmiöpohjaisten oppimiskokonaisuuksien suunnitteluun,toteutukseen ja arviointiin.

Ei muuta, kuin heittäytymään rohkeasti ja nauttimaan ennalta arvaamattomista lopputuotoksista sekä oppimisen ilosta!

Ilmiöpohjaisesta oppimisesta

Tässä 12.10. webinaarin korvaavan tehtävä.

AKi Luostarinen pyysi pohtimaan, mitä opettajan roolilta vaaditaan. Mielestämme opettajan rooli on motivoida ja kannustaa. Hänen pitää myös pitää tilanteen langat käsissä. Opettaja ohjaa oikeaan suuntaan, tiedon äärelle. Oppimisympäristön suunnittelu, sen valmistelu ja hallinta kuuluvat myös opettajan tehtäviin.

Yhteisen suunnitteluajan sopiminen on haastavaa, koska aikataulut ovat erilaiset ja ja kaikki eivät ole vielä valmiita verkossa tapahtuvaan suunnitteluun. Jos vain tvt-aktiiviset osallistuvat suunnitteluun, voi tahtomattaankin syrjäyttää perinteisemmän linjan kollegat. Koulun toimintakulttuuri muuttuu hitaasti ja siihen on vain varattava oma aikansa. Muutos on kaikkien asia ja on pidettävä huoli, että kaikki pysyvät mukana.

Luokanopettajina emme koe tämän ilmiöpohjaisuuden olevan mitään uutta. Alkuopetuksessa kokonaisopetus ja ilmiöpohjaisuus ovat olleet jo yleisenä käytäntönä pari vuosikymmentä. Luokanopettajana tätä työtapaa on jatkettu käytäntönä ylemmillä luokillakin. Samanaikaisopettajuuttakin on käytetty jo vuosikaudet alakoulussa mm. resurssiopettajien, erityisopettajien ja rinnakkaisluokan opettajien kanssa.

Eri-ikäisten oppilaiden yhteistyöskentelystä löytyy tosiaankin paljon hyvää. Koulumme erilaisissa projekteissa on todettu kaikinpuolinen hyöty: pienet ja isot oppilaat ja henkilökunta ovat olleet tyytyväisiä. Projekteissa on tullut esille yllättäviä, positiivisia, asioita kaikista oppilaista.

Laaja-alaisten tavoitteiden nostaminen uudessa ops:ssa on tehnyt näkyväksi opittavia asioita ja kokonaisuuksia, joita oppilaat tarvitsevat yhteiskuntataitoina.

Aidosti innostuneiden oppijoitten kanssa tuskin on tarpeen keksimällä keksiä arviointia -rakentava palaute riittää.

Ovatko vanhemmat oikeasti kiinnostuneita opetussuunnitelman sisällöstä? Kokemuksemme mukaan vanhemmat luottavat opettajan ammattitaitoon ja siihen, että ops on pohdittu asiantuntijoiden toimesta oppijoiden tarpeita vastaavaksi ja harva vanhempi on niin innostunut, että haluaa pohtia opsin sisältöjä. Oma lapsi ja hänen pärjäämisensä kiinnostaa vanhempia, muu ei niinkään.

Terveisin: Eija Rahkola ja Anne Siirtola Sodankylästä

Ajatuksia Ilmiöpohjaisesta oppimisesta

Ilmiöpohjainen oppiminen ja laaja-alaisuuden pedagogiikka ovat tulevaisuutta, vai pitäisikö sanoa tätä päivää. Joissakin koulussa se on jo tätä päivää, meillä tulevaisuutta.

Koulujen on muututtava. On jo kauan puhuttu siitä, että peruskoulu ei vastaa nykyajan haasteisiin. Nykymaailmassa muutos ja uudistuminen ovat arkipäivää, mutta kouluissa ei ole pitkään aikaan muuttunut mikään. Uusi Opetussuunnitelma on siis enemmän kuin tarpeen.

Ilmiöpohjaisessa oppimisessa oppilaan oma rooli on tärkeä. Itseohjautuvuudesta puhuttiin jo edellisessä Opetussuunnitelmassa. Nyt kuitenkaan oppilaalle ei ole mahdollisuutta valita, onko itseohjautuva vai ei. Ilmiöpohjaisen oppisen ajatuksena on se, että oppilas etsii itse tietoa eri ilmiöistä ja tapahtumista. He voivat valita eri aiheita ja toivottavasti myös tavan, mistä ja miten tietoa etsitään. Sen lisäksi tieto pitäisi sisäistää ja opiskelun perusteella tehdä johtopäätöksiä.

Itseohjautuva oppilas kuitenkin työskentelee yhteistoiminnallisesti. Tiimityöskentely on ehkä parempi termi yhteistoiminnallisuudelle. Peruperiaate on kuitenkin sama. Oppilaan tulee ottaa vastuuta sekä omasta että koko tiimin oppimisesta. Näin se ainakin pitäisi toimia.

Miten ilmiöpohjainen oppiminen eroaa oppimiskokonaisuuksista, jotka olivat vanhan Opsin uusia tuulia? Omassa koulussani oppimiskokonaisuudet jäivät hyvin irrallisiksi. Niitä kokeiltiin muuta kerta, koska niin määrättiin. Siksipä ilmiöpohjainen oppiminen pitäisi saada kiinnittymään koulun rakenteisiin. On kyse suuresta muutoksesta.

Miten homma saadaan toimimaan käytännössä? Itse olen ollut koko ajan sitä mieltä, että rehtorin/johdon pitää olla innokkaana promoottorina kohti kokonaisvaltaisen oppimisen kulttuuria. Olen hieman kateellisena lukenut esimerkeistä, joissa pitkäjänteisesti on jo tehty toimia, joilla ilmiöpohjainen oppiminen saadaan onnistumaan. Se ei käy ihan käden käänteessä. Koulun sekä sisäiset että ulkoiset rakenteet on tuettava mm. yhteistyötä, jota uusi oppimistyyli edellyttää sekä opettajilta että oppilailta.

Uusi Opetussuunnitelma velvoittaa ilmiöpohjaiseen opetukseen ja laaja-alaisten oppimiskokonaisuuksien käsittelyyn, mutta antaako se tarpeeksi mahdollisuuksia niiden toteutukseen. Itse ajattelin, että tuntikehyksessä olisi voitu huomioda jotenkin tämä uudentyyppinen opetus. Kuitenkin tuntijako on rakenteellisesti sama, mikään ei ole muuttunut.

Kohti uusien ilmiöiden oppimista mennään. Jotkut koulut ovat jo toteuttanee tosi mielenkiintoisia oppimiskokonaisuuksia menestyksellisesti. Meidän koululla on vielä paljon kehitettävää, mutta innolla kohti uutta - toivottavasti koko opettajakunta innostuu mahdollisimman pian.

Hajanaisia ajatuksia ilmiöpohjaisuudesta

Pidän ilmiöpohjaisuuden ajatuksesta, ainakin sellaisena kuin minä sen ymmärrän. Ihmettelystä lähtevä tutkiminen - siinähän on motivaatio olemassa heti,valmiina. Opettajan tarvitsee panostaa motivointiin vähemmän, luulisin. Mutta ehkä se ei merkitse kaikille samaa. Yläkoululaiselle ilmiöt ja "DIY" sisältävät eri asioita kuin alakoululaiselle, puhumattakaan kehitysvammaisista oppilaista. Opettajan täytyy uskaltaa olla luova ja heittäytyä kokeilemaan. Joskus sitten onnistuu ja toisten ei ehkä yhtä hyin.

Toinen rohkeutta vaativa kohta on aika. Ilmiön huomaaminen, sen tutkiminen, siitä tietojen kerääminen, oppimisen huomaaminen ja sen arvioiminen - koko prosessiin on varattava runsaasti aikaa. Silloin on uskallettava luopua oppikirjan tarjoamasta valmiista rungosta. Samalla joutuu ehkä luopumaan jostakin sisällöstä. Mutta ilman työskentelyyn varattua aikaa ilmiöpohjainen oppiminen ei voi onnistua. Voikohan olla niin, että aineenopettajien on vaikeampi toteuttaa tätä mallia kuin luokanopettajien? Siis ihan ajankäytöllisistä syistä?

Itse teen töitä sellaisen oppilasryhmän kanssa, jossa jokaiselle on tehty HOJKS. Minä en koe ilmiöpohjaisen oppimisen toteuttamista hankalana. Jotakin tämänkaltaista olen tehnyt aina, monialaisia kokonaisuuksia. Vien oppilaita paljon koululta ja luokkahuoneesta pois. Tämän webinaarin yhteydessä mainittiin viimeinkin myös koulun ulkopuoliset tahot yhteistyökumppaneina. Monialaisten kokonaisuuksien  yhteydessä on tähän asti keskitytty kannustamaan opettajia tekemään yhteistyötä keskenään - tai siltä minusta tuntuu. Kuitenkin saattaa olla elämälähtöisempää löytää oppimisympäristöt ja yhteistyökumppanit koulun ulkopuolelta.

Yhteisöllisyydestä

Kirjoittelen vasta nyt 7.10. webinaariin korvaavaa tehtävää. Sain voitettua tekniset ongelmat webinaarin kuuntelussa, kun siirryin kuuntelemaan Niinan puheenvuoroa työpaikalle ja luovuin kotikoneen käyttämisestä.

Täytyy kiittää Niinaa (naapuriin terveisiä!) yhteisöllisen oppimisen ajatuksen kristallisoinnista. Kaiken ops-tohinan keskellä on unohtunut, mihin yhteisöllisellä oppimisellä pyritään. Yhteisöllisessä oppimisessa on tosiaan kyse yhteisestä tehtävän ja tavoitteen asettelusta, jossa luodaan myös yhteistä ymmärrystä. Ihmisten välinen vuorovaikutus tuntuu tässä yhteydessä unohtuvan, kun samaan aikaan ollaan digiloikkaamassa. Niinan sanoin teknologia luo mahdollisuuksia yhteiseen keskusteluun, mutta se ei ole itsetarkoitus. Tärkeämpää on yhteisöllisen työskentelyn käynnistämät oppimisprosessit ja yhteisöllisen oppimisen luomat taidot työelämää varten. Aika harvahan pystyy enää tekemään työtään yksinään.

Opettajilla on vielä harjoiteltavaa yhteisöllisessä työskentelyssä, ainakin pienissä kouluissa. Omassa koulussani on vain yksi aineenopettaja ainetta kohti (lukuunottamatta paria ainetta) ja rinnakkaisluokkiakaan  ei ole kuin pari, joten yhteistyökumppani pitää löytää jotenkin muuten kuin "luonnollisesti". Opettajat ovat tottuneet perinteisesti tekemään työtään yksin ja yhteisistä työskentelytavoista sopiminen näyttää olevan ylivoimainen este, vaikka kaksi opettajaa opettaa samaa ryhmää (toisella opettajalla toisessa jaksossa 2/3 tunneista ja toisella 1/3, toisessa jaksossa toisinpäin). Kun opettajat eivät pääse sopimukseen, miten asioita opiskellaan, ovat myös oppilaat sekaisin, kumman tyyli on se oikea. Miten olikaan se jaettu asiantuntijuus, vertaistuki ja rakentava kritiikin antaminen sekä vastaanottaminen?

Toisille yhteistyön tekeminen on luonnollisempaa. Tälläiset yksilöt ovat varsin avarakatseisia ja kiinnostuneita työnsä kehittämisestä. Yhteisölliseen työskentelyyn ei voi pakottaa ketään, vaikka sitä vaaditaan. Motivaatio yhteisöllisyyteen pitää löytyä sisäisesti, mutta toisten positiiviset kokemukset voivat kannustaa periaatteellisia vastustajia yhteisöllisyyteen. Meidän koululla tvt-resurssia on käytetty opetuksen kehittämiseen ja kaksi opettajaa on muiden käytettävissä tablettien ja sähköisten oppimisympäristöjen käyttöönotossa. On ollut ihanaa huomata, kuinka koulun varovaisin opettaja on rohkaistunut käyttämään teknologiaa vertaistuen avulla omassa luokassaan, jossa hän ei ole aikaisemmin käyttänyt minkäänlaista teknologiaa. Pienin askelin kohti yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä.

Mitä on laaja-alainen osaaminen?

Irmeli Halinen puhui mielestäni hienosti laaja-alaisesta oppimisesta ja sen perustasta. Hän korosti muun muassa, että lapselle on tärkeää opettaa taitoja, taitoja, arvoja ja asenteita, joillä hän voi tuntea pärjätä omassa elämässään. "Ei koulua, vaan elämää varten" siis toteutuu.

Joskus muinoin yksi koulun tarkoitus oli antaa lapsille tietoja maailmasta. Esimerkiksi tiedon hakeminen oli erilaisissa kantimissa kuin nykyään. Itse pohdin sitä muutosta, joka esimerkiksi omista kouluajoistani (ysärin lapsi mä oon) on jo tapahtunut. Tietoa haettiin juuttaan suurista tietosanakirjoista selaten pölyisiä sivuja. Nyt googlettelen oppilailleni kuvia ja tietoja asioista harva se tunti ja saan ne heille esiteltyä samalta istumalta. Opetuskeskustelut voi suunnata siihen suuntaan, joihin lapset kokevat kiinnostusta, kun materiaalia on nopeasti saatavilla. Ajattelun ja oppimisen taidot ovat osittain samoja kuin omana kouluaikanani, mutta esimerkiksi tvt on tuonut koululaisen päiviin myös sellaisia taitoja, joita harjoittelin itse aikoinani vähemmän. Tulevaisuuden kannalta olennaisen opetettavan oppiaineksen löytäminen on vaatii meiltä opettajilta työtä; miten käytämme aikamme, mitä tulee osata "ulkoa", mikä tieto on sellaista, että sen etsimisen osaaminen riittää. Mitä tietoa tulee osata soveltaa, miten tiedot linkittyvät toisiinsa? Laaja-alainen osaaminen linjaa meille sen, millaisia laajempia taitoja lapsi tarvitsee kasvaakseen ihmisenä.

Kuten Halinenkin korosti, tulee oppilaille opettaa asioiden välisiä suhteita ja taitoja, joilla he voivat itse ottaa tarvittaessa asioista selvää. Opitun soveltaminen ja asioiden merkityksellisyys omassa elämässä korostuvat myös. Merkityksellisyydestä tulee mieleeni kuva, jonka bongasin viikonloppuna. Tämä oli taas hyvä herätys, asioiden linkittämistä lasten arkeen tai tulevaan ei saa unohtaa! :)


http://memegenerator.net/instance/56383590

Jotta eheyttäminen toteutuu, on meidän opettajien oltava valmiita tekemään yhteistyötä. Toki jokainen opettaja toteuttaa laaja-alaisen osaamisen asioita omassa oppiaineessaan, mutta tietyt taidot saataneen nopeammin tehokkaampaan käyttöön, jos esimerkiksi tietyn yksittäisen tvt-taidon opettelua opiskelun tukena harjoitellaan tiiviissä jaksossa. Toiset laaja-alaisen osaamisen taidot, kuten esimerkiksi itsestä huolehtiminen ja arjen taidot, vaativat jatkuvaa, pitkäjänteistä työtä.