Ongelmallinen arviointi vailla vastauksia

Uuden opsin myötä arviointi on noussut keskustelujen keskipisteeksi. Nykyinen arviointimalli – kokeesta numerot ja niiden pohjalta arvosana – kertoo hyvin harvoin koko totuutta oppilaan osaamisesta. Yläasteella arviointia määrittävät jatko-opinnot ja lukiossa ylioppilaskirjoitukset, mutta onko arvioinnin funktio oikea? Mitä oikeastaan arvioidaan, oppilaan osaamista vai oppilaan mukana pysymistä kurssin tahdissa, jonka määrittää kirjantekijä tai opettaja? Pitääkö tosiaan arvioida oppilaan aineen osaamista ja onko historian numerolla merkitystä, kun oppilas lähtee opiskelemaan kaivinkoneen kuljettajaksi? Pitäisikö arvioida oppilaan tiedonhakutaitoja, yhteistyötaitoja vai mikä olisi oikeasti tarpeellinen arvioinnin kohde?

Webinaari ei antanut vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin eikä valmista mallia siihen, miten jatkossa pitäisi arvioida oppilaan edistymistä ja monialaisia kokonaisuuksia. Opsissakin arastellaan kertoa suoraan, miten pitäisi arvioida. Arvioinnin ohjaavuus ja kannustavuus antavat vähän suuntaa, mihin arviointi tulisi kohdistaa. Vaatimus arvioinnin monipuolisuudesta parantaa oppilaan asemaa osaamisen esittämisessä, koska kaikki eivät pysty parhaimpaansa koetilanteessa. Laaja-alaisissa kokonaisuuksissa ja kuten kaikessa oppimisessa pitäisi keskittyä enemmän oppimisprosessin arviointiin, johon kuuluu myös oppilaan itsearviointi sekä ryhmäarviointi. Oppimisprosessin arvioinnista olisi hyötyä oppilaalle itselleen tulevaa opiskelua varten: oppilas huomaisi, missä on hyvä ja mitä osa-alueita pitäisi kehittää. Sanallinen arviointi kertoo osaamisesta paljon enemmän kuin numero, joka voi vaihdella opettajasta ja koulusta toiseen. Mutta mitä hyötyä tästä taas on jatko-opintoihin karsijalle?

Uuden opsin laaja-alaisen oppimisen tavoitteet eivät tule toteutumaan, jos arviointi säilyy ennallaan. Kukaan ei vain ole tuntunut ajatelleen, miten arviointi käytännössä jatkossa toteutettaisiin. Riviopettajan näkökulmasta ei paljon lohduta, kun sanotaan jokaisen koulun työn olevan tärkeää arvioinnin muuttamiseksi. Jos jokainen koulu ja opettaja tekee omat johtopäätöksensä, miten arviointia pitäisi toteuttaa, miten oppilaiden yhdenvertainen arviointi voi toteutua? Jään innolla odottamaan, millaista ohjeistusta opetushallitus tulee antamaan arviointiin.

Ihmettelyä arviointiin liittyen

Mukavaa, että saa ihmetellä - ei tarvitse tietää. Se sopii syyslukukauden tähän vaiheeseen ja juuri minulle. Ihmettelen sitä, että miten selviydyn arvioinnista nyt tai koskaan.

Aiemmin tänä syksynä - heti lukuvuoden alussa - olen ihmetellyt sitä, että mihin kirjoja koulussa tarvitaan. Tai tarkemmin: mihin itse tarvitsen niitä juuri nykyisten oppilaideni kanssa ja juuri meidän opetusmuodossa. Olen ihmetellyt sitä ääneenkin, koska osa oppilaideni vanhemmista on kaivannut useampia oppikirjoja. Onhan se ehkä vakuuttavampaa, jos on repullinen kirjoja. Ja kyllä minä itsekin haluan, että minulla on kotona paljon kirjoja. Mutta kun minulla on töissä hyviä, valmiita sähköisiä materiaaleja. Ja olen tehnyt itse digitaaliseen muotoon opetusmateriaalia. Ja sitten olen ajatellut, että haetaan itse (= oppilaat hakevat) tietoa eri asioista ja rakennetaan jokaiselle omannäköinen "vihko". Ja sitäkin olen ajatellut, että panostetaanpa jossain kohdassa entistä enemmän juttelemiseen ja sekä vuorovaikutustaitojen, yhdessä toimimisen taitojen että ajattelun taitojen kehittymiseen.

Vähän myöhemmin, lukuvuoden jo käynnistyttyä, ihmettelin kokeita. Itse en ollut ajatellut järjestää yksiäkään. Suunnittelin, että tutkin oppilaiden tuotoksia, kuuntelen heidän edistymistään, seuraan oppimisprosessien etenemistä, kirjaan asioita muistiin, keskustelen osaamisesta ja oppimisesta oppilaiden kanssa. Mutta eihän se sama havainnointi ole mahdollista oppilaiden vanhemmille, jolloin he puolestaan hiukan ihmettelevät minun ajatuksiani. Luultavasti joudun joitakin kokeita tekemään, vaikka en niin kovin haluaisikaan.

Pitäisikö tässä kohdassa olla rohkea ja ihmetellä vanhempia? Tarkkana nyt - esitin kysymyksen. Pitäisikö siis ihmetellä sitä, että miten saa vanhemmat koulutettua koulumaailman moninaisiin toimintatapoihin? Selitettyä heille, vakuutettua heidät? Onneksi he eivät tiedä, kuinka paljon siirrän oppilaat pois pulpettien ääreltä.

Arvioinnissa ihmettelen vielä sitä, että miten osaan tehdä sen oikein. "Arviointi on toiminnan suhteuttamista arvoihin." Minusta tuo on aika iso juttu, vaativa tehtävä. Pitää tehdä lista niistä arvoista. Ja lista sisällöistä, joiden kautta asia saadaan näkyväksi. Ja lista asioista, joita arvioinnilla tavoitellaan. Toivottavasti onnistun listoissani ja saan listat säilymään lukuvuoden loppuun asti. Kollegat kyllä ihmettelevät, jos en kadota kaikkia listojani. Listojen jälkeen arvioin ja sen pohjalta kehitän opetusta. Toivottavasti olen arvioinut huolella ja kaikki virhelähteet huomioiden, jotta en kehitystyössäni suistu harhaan. Ai niin, yhdeksi virhelähteeksi on mainittu koejännitys ja siltä pohjalta voinkin ihmetellä, että teenkö vanhempien toivomalla tavalla vai omien ajatusteni mukaisesti. Ehkä löydän "kultaisen keskitien" ja otan yhden pienen kokeen osaksi monipuolista arviointiani.

Oman lisänsä arviointiin tuovat varmaan MOKit. Eikös siellä pitänyt arvioida jotenkin koko monialaista oppimiskokonaisuutta? Ja siten, että arvioidaan niitä laaja-alaisia juttuja yhtenä osana? Ja oppiainekohtaisia tavoitteita toisena? Vai menikös se jotenkin muuten? Ihmettelen ajoittain sitä, että miten oppilaideni vanhemmat eivät enempää kyseenalaista tekemiäni arviointeja - ihan juuri niin monta kysymystä mielessä pyörähtää tämän äärellä.

Viimeiseksi voin ihmetellä sitä tilannetta arvioinnin äärellä, kun keskustelen oppilaan kanssa. Keskustelun aiheena on tietysti oppiminen ja osaaminen sekä oppilaan edistyminen. Ja hups sentään, jos olemme eri mieltä. Oppilaan näkemys voi olla jotain aivan muuta kuin minun ajatukseni. Miten minä onnistun muotoilemaan oikeudenmukaisen ja monipuolisen arviointini tuloksen oppilaalle kannustavaan muotoon? Luultavasti on lopulta myös niin, että kyseisen oppilaan vanhempien ajatus arvioinnin lopputuloksesta on jotain muuta kuin omani. Jolloin ihmettelen sitä, että miten avaan tämän arviointiasian kotien suuntaan.

 

Mikä on numeroarvosanojen merkitys?

Itseäni on tämän kurssiviikon aikana sekä koulumme opetussuunnitelmatyössä mietityttänyt numeroarviointi. Oman kokemukseni mukaan isommat oppilaat kaipaavat yksiselitteisiä numeroita, jotka tiivistävät oppilaan osaamisen hyväksi tai huonoksi. Myös pienemmät ovat kuulleet numeroarvioinnista sisaruksiltaan ja vanhemmiltaan. He odottavat saavansa osaamisestaan sen hyvyyttä merkitsevän numeron. Arvioinnin muuttuminen uudessa opetussuunnitelmassa laajemmaksi koko oppimisprosessia kuvaavaksi ei siis tule olemaan nopea muutos.

Vaikka numeraalisella arvioinnilla on omat hyötynsä, sen yhdistäminen uuden opetussuunnitelman ilmiöoppimiseen ja prosessin arviointiin tulee olemaan haastavaa. Jos onnistuneen ilmiöpohjaisen oppimiskokemuksen jälkeen tulee antaa myös numeroarviointi, voi numero mitätöidä oppilaan saaneen oman kokemuksen oppimisesta. Esimerkkinä voidaan tarkastella uuden opetussuunnitelman mukaista ilmiöpohjaista oppimiskokonaisuutta, jossa arviointi on otettu huomioon tavoitteita ja oppimiskokonaisuutta laadittaessa yhdessä vuorovaikutuksessa oppilaiden kanssa. Arviointia on tehty monipuolisesti koko kokonaisuuden ajan. Oppilaat ja opettaja ovat kiinnittäneet huomiota yksilön omaan oppimisprosessiinsa tehden hänen oman edistyksensä näkyväksi. Jos tämän jälkeen täytyy antaa numeraalinen arvio oppilaalle, joka on yksilöllisesti saanut omat tavoitteensa täytettyä ja työskennellyt aktiivisesti, mutta jonka taidot ja tiedot eivät yksinkertaisesti riitä siltikään arvioinnissa hyvän tasolle, voi päällimmäiseksi kokemukseksi kuitenkin jäädä tunne siitä, että on huono. Tällöin on riskinä, että oppilaan motivaatio laskee ja usko itseen opiskelijana häviää. Kokonaisuuden aikana tulleessa moninaisessa palautteessa sekä myös loppuarvioinnissa on saattanut tulla jo puutteet tietoon, mutta niiden rinnalla on ollut myös tasapuolisesti tietoa onnistumisista. Tähän voisi tietenkin vastata, että olisi epäreilua, että oppilaalle jäisi virheellinen käsitys omasta osaamisestaan. Kenties muutamien oppiaineiden kohdalla ja ainakin niin kauan kuin numeroarvosana tulee antaa päästötodistukseen, onkin totta, että oppilaan tulee myös numeraalisesti ymmärtää missä mennään. En kuitenkaan näe tarpeelliseksi esimerkiksi itse opettamassani elämänkatsomustiedossa, että oppilas tietää osaavansa tarvittavat tiedot ja taidot seiskan arvoisiksi. Tärkeämpää on,  että päällimmäisenä hän ymmärtää tietävänsä jo paljon asioita vaikkapa muista uskonnoista, mutta että hänen tulisi opetella vertailemaan eri uskontojen erityispiirteitä keskenään.

Uusi opetussuunnitelma on menossa mielestäni parempaan suuntaan arvioinnin osalta. Monenlaiset kysymykset ja ristiriidat kuitenkin varmasti pohdituttavat meitä opettajia vielä pitkään.

Yhdessä tekemistä ja oppimismellakkaa

Olen viime viikkoina nauttinut monenlaisten ryhmätöiden annista yläkoululaisten parissa. Kasiluokkalaiset ovat perehtyneet kirjallisuuden eri lajeihin ja ysiluokalaiset puolestaan opettavat toisilleen Agricolaa ja Lönnrotia. Sekä työskentely että lopputulokset ovat hyvin monenkirjavia. Uskon, että samoihin asioihin ja ongelmiin tulen törmäämään myös monialaisten oppimiskokonaisuuksien kanssa, joten ajattelin tässä kirjoituksessa tuoda esille muutamia huomioita ja pohdintoja tästä työskentelyjaksosta.

Jaoin ryhmät molemmille luokka-asteille. Vaikka uudessa opsissa korostetaan oppilaiden omaa kiinnostusta sekä aiheen että työskentelykumppaneiden valintaan, päätin nyt nämä asiat heidän puolestaan. Aihe oli melko rajattu nykyisen opsin sisällöistä, joten siinä ei ollut paljoa joustonvaraa. Toki oppilaat saivat itse päättää, kuinka laajasti he aihetta käsittelivät. Sen sijaan ryhmien kohdalla ajattelin, että 1) varmistan, että jokainen aihe tulee käsiteltyä kun ryhmässä on monenlaisia oppijoita ja 2) kukaan ei koe jäävänsä yksin tai tunne oloansa sellaiseksi, jota kukaan ei halua ryhmäänsä. Meillä on kouluissa paljon oppilaita, jotka toivovat, että opettaja jakaa ryhmät. Mitä sitten, kun lähtökohtana on oppilaiden oma kiinnostus? Saako opettaja pakottaa ottamaan työhön mukaan? Minusta saa, ja opettajan pitää varmistaa, että yksinjätettyjä oppilaita ei jää mok-työskentelyssäkään.

Kaksi edellistä viikkoa siis näitä ryhmätöitä tehtiin. Työskentely oli vauhdikasta, laiskaa, iloista, äänekästä, riitaisaakin. Joku suuttui ja halusi tehdä yksin, mutta palasikin takaisin. Joku pullautettiin ulos ryhmästä kun hän ei osallistunut työhön, mutta otettiin takaisin kun lupasi tarttua toimeen. Yhdelle ei kelvannut mikään, mitä muut ehdottivat. Opettajaa tarvittiin hyvin paljon. Välillä toivoin, että kukaan ulkopuolinen ei näkisi työskentelyämme - hän olisi voinut luulla, että tietotorillamme on käynnissä jokin mellakka tai joukkotappelu!

Tällä viikolla olemme nauttineet ryhmätöiden tuotoksista. Kasiluokkalaiset pitivät näyttelykävelyn postereidensa parissa ja ysiluokkalaiset pitävät parhaillaan toisilleen oppitunteja. Näyttelykävelyssä tuli esille taas monenlaisia puolia oppilaista: Se, joka oli näppärä käyttämään tietokonetta tai etsimään tietoa, ei uskaltanutkaan avata suutaan suulliseen esittelyyn. Ja se, joka ei oikein jaksanut panostaa kirjoittamiseen, esittelikin työn innoissaan. Ja esitteli myös kaverin työn kun kaveri ei uskaltanutkaan. Yksi oli hyvä liimaamaan. Ysiluokkalaiset pitävät hyvin erisisältöisiä oppitunteja. Joku haluaa "kostaa" kavereille ja käskee heitä kirjoittamaan vihkoon pitkät ja liian yksityiskohtaiset muistiinpanot (opettaja pelasti lupaamalla kopion dioista). Joku ei välttämättä ole kartalla, mitä aihe pitää kaiken kaikkiaan sisällään, ja joku on tehnyt työtä syyslomallakin kun uppoutui niin aiheeseensa. Monipuolista antia siis.

Mutta miten minä opettajana tätä kaikkea arvioin? Miten otan arvioinnissa huomioon oppilaiden sosiaaliset taidot (houkutteli kaverin takaisin työn pariin), laiskuuden tuotoksen kirjoittamisessa (mutta esitteli sen innokkaasti ja eläytyen), täydellisen uppoutumisen työhön (mutta ei huomioinut muita eikä hyväksynyt heidän ehdotuksiaan) jne? Maanantain webinaarissa Sari kertoi, että antaa ryhmätöistä kaikille saman arvosanan. Peruskoulussa se ei aina ole oikein. Ei, jos ryhmässä on vapaamatkustajia, jotka eivät osallistu työn tekemiseen millään lailla missään vaiheessa. Oppilaat olivat itse myös huolissaan siitä, että huomaanko kun joku ei osallistu ollenkaan. Vakuutin heille, että huomaan kyllä. Onneksi näistä ryhmätöistä ei ole pakko antaa arvosanaa. En yhtään osaisi sanoa, minkä arvosanan taitava liimapuikon käyttäjä ansaitsee.

Ilmiöpohjaisia monialaisia oppimiskokonaisuuksia

Opetussuunnitelma uudistus tuo mukanaan uusia käsitteitä, jotka helposti tuntuvat kentällä itse kullakin vielä menevän sekaisin ja herättävän kauhua. Itsekkin olen joutunut pysähtymään ja selvittämään tuon tuostakin, mitä laaja-alaisilla tavoitteilla, ilmiöpohjaisuudella ja monialaisuudella oikein perin pohjin tarkoitetaan. Vieläkin tarvitsen aina välillä itselleni selvennystä ja yritän luoda mielessäni konkreettisia esimerkkejä, mitä mikäkin sisältää. Tarvii siis vääntää välillä rautalangasta ja välillä tuntuu, etteihän tämä nyt mitään niin tähtitiedettä ole... Onko muilla ollenkaan samanlaisia tuntemuksia? :)

Kuitenkin päällimmäisenä tunteena on innostus ja ihastus siitä, että tulevaisuudessa koulujen opiskelukulttuuri tulee muuttumaan todella mielenkiintoiseen suuntaan sekä opettajan  että oppilaan näkökulmasta. Ilmiöpohjaisuus opiskelun lähtökohtana antaa oppimiselle varmasti aivan erilaiset lähtökohdat ja on motivoivaa jo itsessään, kun tutkiminen ja oppiminen lähtee oppilaita itseään kiinnostavista kokonaisuuksista. Ilmiöpojjaisuus opiskeltavan kokonaisuuden lähtökohtana vaatii opettajalta rohkeutta, taitoa heittäytyä tilanteisiin ja luottamusta siihen, että oppimista tapahtuu myös silloin, kun ei itse varsinaisesti opeta vaan antaa oppilaiden itse oppia.

Parhaimmillaan ilmiöpohjaisten monialaisten oppimiskokonaisuuksien keskellä sekä opettaja että oppilaat voivat varmasti kokea melkoisia flow hetkiä, mutta ennenkuin siihen päästään, on varmasti suurimmalla osalla kouluista Suomen maassa vielä pitkä tie. Opettajan tulee ainakin sen yhden kerran lukuvuodessa käsittää oma opettajan roolinsa uudella tavalla sekä oppilaiden tulee myös oppia uudenlainen oppilaan rooli vastuullisena ryhmän jäsenenä. Muutokselle tulee antaa aikaa ja muistaa edetä pienin askelin, ettei rimakauhu iske. Onnistumisen tunteet ja oppimisen ilo kantavat varmasti näiden prosessien myötä ja tuovat rohkeutta mennä kohti uusia oppimiskokonaisuuksia. Ritaharjun koulun OK-viikoista kertovasta "raportista" löytyi valtavasti hyviä käytännön vinkkejä ilmiöpohjaisten oppimiskokonaisuuksien suunnitteluun,toteutukseen ja arviointiin.

Ei muuta, kuin heittäytymään rohkeasti ja nauttimaan ennalta arvaamattomista lopputuotoksista sekä oppimisen ilosta!

Ilmiöpohjaisesta oppimisesta

Tässä 12.10. webinaarin korvaavan tehtävä.

AKi Luostarinen pyysi pohtimaan, mitä opettajan roolilta vaaditaan. Mielestämme opettajan rooli on motivoida ja kannustaa. Hänen pitää myös pitää tilanteen langat käsissä. Opettaja ohjaa oikeaan suuntaan, tiedon äärelle. Oppimisympäristön suunnittelu, sen valmistelu ja hallinta kuuluvat myös opettajan tehtäviin.

Yhteisen suunnitteluajan sopiminen on haastavaa, koska aikataulut ovat erilaiset ja ja kaikki eivät ole vielä valmiita verkossa tapahtuvaan suunnitteluun. Jos vain tvt-aktiiviset osallistuvat suunnitteluun, voi tahtomattaankin syrjäyttää perinteisemmän linjan kollegat. Koulun toimintakulttuuri muuttuu hitaasti ja siihen on vain varattava oma aikansa. Muutos on kaikkien asia ja on pidettävä huoli, että kaikki pysyvät mukana.

Luokanopettajina emme koe tämän ilmiöpohjaisuuden olevan mitään uutta. Alkuopetuksessa kokonaisopetus ja ilmiöpohjaisuus ovat olleet jo yleisenä käytäntönä pari vuosikymmentä. Luokanopettajana tätä työtapaa on jatkettu käytäntönä ylemmillä luokillakin. Samanaikaisopettajuuttakin on käytetty jo vuosikaudet alakoulussa mm. resurssiopettajien, erityisopettajien ja rinnakkaisluokan opettajien kanssa.

Eri-ikäisten oppilaiden yhteistyöskentelystä löytyy tosiaankin paljon hyvää. Koulumme erilaisissa projekteissa on todettu kaikinpuolinen hyöty: pienet ja isot oppilaat ja henkilökunta ovat olleet tyytyväisiä. Projekteissa on tullut esille yllättäviä, positiivisia, asioita kaikista oppilaista.

Laaja-alaisten tavoitteiden nostaminen uudessa ops:ssa on tehnyt näkyväksi opittavia asioita ja kokonaisuuksia, joita oppilaat tarvitsevat yhteiskuntataitoina.

Aidosti innostuneiden oppijoitten kanssa tuskin on tarpeen keksimällä keksiä arviointia -rakentava palaute riittää.

Ovatko vanhemmat oikeasti kiinnostuneita opetussuunnitelman sisällöstä? Kokemuksemme mukaan vanhemmat luottavat opettajan ammattitaitoon ja siihen, että ops on pohdittu asiantuntijoiden toimesta oppijoiden tarpeita vastaavaksi ja harva vanhempi on niin innostunut, että haluaa pohtia opsin sisältöjä. Oma lapsi ja hänen pärjäämisensä kiinnostaa vanhempia, muu ei niinkään.

Terveisin: Eija Rahkola ja Anne Siirtola Sodankylästä

Ajatuksia Ilmiöpohjaisesta oppimisesta

Ilmiöpohjainen oppiminen ja laaja-alaisuuden pedagogiikka ovat tulevaisuutta, vai pitäisikö sanoa tätä päivää. Joissakin koulussa se on jo tätä päivää, meillä tulevaisuutta.

Koulujen on muututtava. On jo kauan puhuttu siitä, että peruskoulu ei vastaa nykyajan haasteisiin. Nykymaailmassa muutos ja uudistuminen ovat arkipäivää, mutta kouluissa ei ole pitkään aikaan muuttunut mikään. Uusi Opetussuunnitelma on siis enemmän kuin tarpeen.

Ilmiöpohjaisessa oppimisessa oppilaan oma rooli on tärkeä. Itseohjautuvuudesta puhuttiin jo edellisessä Opetussuunnitelmassa. Nyt kuitenkaan oppilaalle ei ole mahdollisuutta valita, onko itseohjautuva vai ei. Ilmiöpohjaisen oppisen ajatuksena on se, että oppilas etsii itse tietoa eri ilmiöistä ja tapahtumista. He voivat valita eri aiheita ja toivottavasti myös tavan, mistä ja miten tietoa etsitään. Sen lisäksi tieto pitäisi sisäistää ja opiskelun perusteella tehdä johtopäätöksiä.

Itseohjautuva oppilas kuitenkin työskentelee yhteistoiminnallisesti. Tiimityöskentely on ehkä parempi termi yhteistoiminnallisuudelle. Peruperiaate on kuitenkin sama. Oppilaan tulee ottaa vastuuta sekä omasta että koko tiimin oppimisesta. Näin se ainakin pitäisi toimia.

Miten ilmiöpohjainen oppiminen eroaa oppimiskokonaisuuksista, jotka olivat vanhan Opsin uusia tuulia? Omassa koulussani oppimiskokonaisuudet jäivät hyvin irrallisiksi. Niitä kokeiltiin muuta kerta, koska niin määrättiin. Siksipä ilmiöpohjainen oppiminen pitäisi saada kiinnittymään koulun rakenteisiin. On kyse suuresta muutoksesta.

Miten homma saadaan toimimaan käytännössä? Itse olen ollut koko ajan sitä mieltä, että rehtorin/johdon pitää olla innokkaana promoottorina kohti kokonaisvaltaisen oppimisen kulttuuria. Olen hieman kateellisena lukenut esimerkeistä, joissa pitkäjänteisesti on jo tehty toimia, joilla ilmiöpohjainen oppiminen saadaan onnistumaan. Se ei käy ihan käden käänteessä. Koulun sekä sisäiset että ulkoiset rakenteet on tuettava mm. yhteistyötä, jota uusi oppimistyyli edellyttää sekä opettajilta että oppilailta.

Uusi Opetussuunnitelma velvoittaa ilmiöpohjaiseen opetukseen ja laaja-alaisten oppimiskokonaisuuksien käsittelyyn, mutta antaako se tarpeeksi mahdollisuuksia niiden toteutukseen. Itse ajattelin, että tuntikehyksessä olisi voitu huomioda jotenkin tämä uudentyyppinen opetus. Kuitenkin tuntijako on rakenteellisesti sama, mikään ei ole muuttunut.

Kohti uusien ilmiöiden oppimista mennään. Jotkut koulut ovat jo toteuttanee tosi mielenkiintoisia oppimiskokonaisuuksia menestyksellisesti. Meidän koululla on vielä paljon kehitettävää, mutta innolla kohti uutta - toivottavasti koko opettajakunta innostuu mahdollisimman pian.