Webinaari 12.10

Milloin sinä olet viimeksi pysähtynyt ihmettelemään? Luennon dia, jossa pieni kulkee metsätiellä, puhutteli itseäni suuresti. Ilmiöpohjainen oppiminenhan lähtee parhaimmillaan lasten ja oppilaiden omista ihmetysten aiheista käsin. Mutta milloin olen pysähtynyt viimeksi ihmettelemään? Tuo taulu tulisi olla jokaisessa perusopetuksen luokassa, jokaisessa kodissa. Se puhuttaa erityisesti tässä hektisessä ajassa, jossa vähintäänkin älylaite on kädessä ja varastaa huomion muualle kuin ympärillä oleviin ihmeellisyyksiin.

Kiire. Sanana jopa surullinen. Miksi koulumaailmassa tulisi olla kiire? Miksi ihmettelemiselle ei ole sijaa? Voiko tätä muuttaa? Itseäni surettaa suuresti se usein kuultu lause: nyt täytyy vähän tiivistää tahtia, että ehditään käydä kirja loppuun. Mitä hyötyä siitä on, jos kirja saadaan ennen joululomia täytettyä, jos tammikuussa kukaan ei muista käydyistä asioista mitään? Kun oppiminen pilataan kiireellä, ei tapahdu omaksumista. Kiireen poistaminen vaatii jopa rohkeutta opettajilta. Pitää pystyä perustelemaan, miksi toimimme erilailla.

Erilaiset oppijat. Sopiiko ilmiöpohjainen oppiminen kaikille? Keskittymisvaikeuksista kärsivä lapsi on tottunut edellisen opettajan luokassa hyvin opettajajohtoiseen oppimiseen. Lapsi on oppinut ehkä hillitsemään itseään ja käyttäytymään odotetulla tavalla. Mutta oppiko hän silloin, jos hänen ajatuksensa täyttävät: "en pulise, en kiiku tuolilla, en räplää kyniä, jne."? Oman kokemukseni mukaan ilmiöpohjainen oppiminen nimenomaan tukee kaikenlaisten oppijoiden oppimisprosessia. Ryhmissä on tarjolla erilaisia rooleja (joita tietysti on tarpeen välillä vaihtaa) ja opettaja on kuitenkin tukena, taustalla. Sillä eihän ilmiöpohjainen oppiminen poissulje opettajan roolia, eihän?