Yhteisöä tutkimassa

Aloitimme projektimme viime viikolla tutustumalla yhteisön käsitteeseen eri tavoin. Keskustelimme ja piirsimme sekä omiin erilaisiin yhteisöihin että Aapisen yhteisöihin liittyen. Lapset havainnoivat kävelyretkellä koulun ympäristöä. Kiinnitimme huomiota luontoon, erilaisiin rakennuksiin, liikenteeseen ja yhteisiin harrastus- ja toimintapaikkoihin. Pohdimme oman yhteisömme toimintaa. Miksi ja miten me olemme myös yhteisö?

Lapsista oli jännittävää, etteivät he tiedä lainkaan ketkä kanssamme tekevät yhteistyötä. Millainen koulu meidän kanssamme on pohtimassa samoja asioita?  Kysymysten tekeminen pienissä ryhmissä toiseen kouluun olikin yllättävän helppoa. Lapset luokittelivat oivallisesti kysymykset opettajan tuella yhteisön ympäristöön, jäseniin ja toimintaan liittyviksi.

Tällä viikolla saimme paljon kysymyksiä vastattavaksi. Kysymyspaljouden käsittely oli aluksi haastavaa. Päädyin jakamaan kysymykset pienissä osissa ryhmille. Ryhmät pohtivat kysymysten vastauksia sekä tapaa, jolla vastaus kerrotaan. Olemme tällä viikolla toteuttaneet näitä vastauksia eli kuvanneet ja videoineet, etsineet tietoa netistä, haastatelleet rehtoria ja piirtäneet. Opettajana olen luvannut viikonloppuna koostaa kaikki erinäköiset vastaukset yhteisömme "esittelyelokuvaksi”.

Sukellettiin

Suunnitelmien toteutusvaihe on käynnissä. Tuo oma juttu on laaja ja tiesin jo ennalta, että sitä ei ehdi toteuttaa kokonaan tässä koulutuksessa annetuissa aikarajoissa. Mutta tuskinpa se haittaa.

Joitakin asioita on jo tehty ja yhden hassun huomion tein taas kerran. Tämä on varmasti tuttua meille kaikille. Aloitusvaiheessa pyysin oppilaita miettimään, että mitä kaikkea veteen liittyvää heille tulee mieleen - miten vesi liittyy omaan arkeen, missä ovat tarvinneet vettä, mistä sitä löytyy ja niin edelleen. Ajatukset koottiin ajatuskartaksi, mutta tällä kertaa en antanut taulua ja tussia tai isoa paperia. Oppilaat saivat koota ajatuskarttansa buil-a-wall -työkalulla. Uusi keino tai tapa oli selvästi innostava! Vaihtelu siis virkistää, vaikka työskentelytapa oli entuudestaan tuttu.

Mikä minusta tulee isona?

Tällä viikolla aukesikin sitten innostavat ikkunat ilmiön 'rap' myötä. Nyt ovat oppilaat liekeissä keksimässä sanoitusta sun muuta Mikä minusta tulee isona räppiin. Tiedonhakua netistä, youtubesta, koulumme räppäreiden esityksiä ja haastattamista, koululta löytyneiden teknisten asiantuntijoiden haastattamista. Tällaistahan sen oppimisen tuleekin olla! Itse en hallitse tästä osiosta mitään, mutta auttajat etsittiin ja kaikki lupautuivat avuksemme. Yhteistyökuviot poikivat taas uusia inspiksiä ja projektisuunnitelmia. Tämä osuus on jo nyt poikinut eniten innostavia näkökulmia, kun yksi ryhmä perehtyy musiikkiin, toinen tanssiin, kolmas moveihi ja neljäs tekniikkaan. Saattaa olla, että tämä liekki roihuaa vielä Luotsi-projektin jälkeenkin...

Haastattelujen tekeminen koulun työntekijöille tuntuu nyt jokseenkin vaisulta tehtävältä. Mutta teemme senkin, että aremmatkin oppilaat saavat harjoitusta haastatteluun ja raportointiin. Ja jäähän koululle muistoksi koulun aikuisten esittelyt muidenkin tutkittaviksi.

Se osuus suunnitelmastamme, jota eniten jännitin (kun en osannut yhtään) osoittautuikin mehevimmäksi ja oppilaat mukaansa tempaavaksi.

Ilmiöpohjaista ilmiömäisyyttä

Hykerryttää ja kutkuttaa. Tulevaisuuden koulu tuntuu niin omalta koululta. Ilmiöpohjaista tutkimista, motivaatiota (toivottavasti) oppimiseen ja yhteisten tavoitteiden toteutumista. Kun oppiaineet laajenevat kokonaisuuksiksi, poistuuko (liian usein) kuultu kirjauskovaisuus? Poistuuko keskustelu, "Millä sivulla nyt olette? Keretäänkö kirja käydä ennen joulua? Oi ei, meidän täytyy vähän tiivistää tahtia, että tehtävät ehditään tehdä!"? Toki jos kirjat itsessään toimisivat oppimisen takuuna, niin mikäs siinä. Mutta kuinka moni on kokenut, että kun kaikki tehtävät on tehty, myös kaikki asia on varmasti opittu? Itse uskon enemmän laatuun kuin määrään, ja koen, että ilmiöpohjainen oppiminen ja opetus vastaavat tähän uskomukseeni. Eikö olisi ihanaa, ettei kymmenen vuoden päästä vanhemmat sanoisikaan, että "olihan Pekka niin innostunut koulusta vielä eskarissa, mutta johonkin se innostus on jäänyt näiden vuosien aikana.", vaan että tulevina vuosina oppiminen itsessään motivoisi meitä sekä oppilaita että opettajia niin, että se aivan hykerryttäisi ja kutkuttaisi - että koulussa olisi aikaa ja tilaa ihmettelylle, ettei ne jäisi sen ikuisen kiireen jalkoihin? Se, miten ilmiöpohjainen oppiminen toimii arjessa ja miten se sopii kaikille, on toinen kysymys. Juna lähtee liikkeelle hiljalleen ja suuri laiva kääntyy vielä hitaammin, mutta parhaimmassa tapauksessa soutajia on monta..

Jakso 4: Arvioinnista ja vähän ohjauksestakin

Ajatus eheyttämisestä ja laaja-alaisesta oppimisesta lämmittää kieltenopettajan sydäntä. Minusta kielet ovat suurimmalle osalle porukkaa työkalu, jonka avulla voi oppia lisää ja maailma aueta ihan eri tavalla. Harvalle kielet ovat työ, mutta joillekin meistä, joo. Moni nyky-yläkouluikäinen pystyy jo lukemaan ja käsittelemään tietoa englannin kielellä, ruotsilla ehkä vähemmän. Mutta ei sen pitäisi antaa lannistaa, eikä anneta lannistaa. Ja tähän liittyykin se lannistus-sana: miten arvioidaan laaja-alaista oppimista, jotta se kannustaa, mutta antaa myös kuvan siitä, miten prosessi ja tuotokset ovat menneet. Toisaalta taas, mikä on tuotos? Jos 9-luokkalainen saa viikossa aikaiseksi 2 sivua PowerPointia, ei sekään ole hyvä. Pitäisi kasvattaa oppilaat pienestä asti projekteihin ja ”vapauteen”, jotta he oppivat vähitellen kantamaan vastuuta ja osaavat arvioida menestymistään.  

Arvioinnista on meidän koulussa käyty nyt viime aikoina vilkasta keskustelua: ennen kaikkea tunteita on herättänyt - niinkuin aina - se, että miten arvioit oppilaan oppimista, mutta et arvioi hänen temperamenttiaan tai luonteenpiirteitään. Myös käytösarvioinnin pitäisi olla kannustavaa, niinkuin toki kaiken muunkin arvioinnin. Tähän on lääkkeeksi ehdotettu sanallisen arvioinnin laajempaa käyttöönottoa, mutta samalla unohdetaan, että esim. aineenopettajalla voi olla 150 oppilasta, joille kaikille pitäisi sitten arvio kirjoittaa.

Toinen ajatuksia herättänyt asia ovat MOKit, joiden toteutus ja arviointi katsotaan raskaaksi ja vaikeaksi. MOKit estävät “normaalin” työskentelyn ja lisäävät työmäärää. Monilla on ilmeisiä vaikeuksia päästää irti omasta, tutusta työmenetelmästä, jolla katsotaan saavan tuloksia. Mitä tuloksia, voisi kyyninen kysyä, kun ulkoa opetellaan varta vasten ja seuraavalle tunnille unohdetaan. Tuskin esim. kieltä voi puhua, jos toisesta päästä asia tippuvat pois, kun toisesta päästä lisätään.

Itse unelmoin joka koepinkan ääressä sellaisesta koulusta, jossa voitaisiin vaan oppia, eikä arvioida joka risahdusta. Mutta voiko sellaista tehdä? Voiko oppimista olla ilman arviointia? Melko varmasti.

Minna L.

Tapakasvatusta monikulttuurisessa koulussamme

Tapakasvatusprojektimme alkaa olla loppusuoralla. Olemme saaneet kokea aivan mahtavia juttuja matkan varrella. Koulumme on monikulttuurinen ja halusimme projektin kautta nostaa maahanmuuttajaoppilaiden kulttuurista taustaa sekä lisätä erilaisuuden hyväksymistä.

Ainoa opettajajohtoinen osa projektissamme oli alkutilanne, jolloin virittelimme oppilaiden tietoisuutta hyvistä käytöstavoista ja tapakasvatuksesta ylipäätään.

Kuvan avulla teimme pienissä ryhmissä haastattelukysymyksiä tuleville vieraille.

Projektin mielenkiintoisin vaihe - ainakin opettajan näkökulmasta -  oli maahanmuuttajaoppilaiden vanhempien haastattelut. Vanhemmat olivat valmistautuneet haastatteluin todella hienosti. Oli muistiinpanoja ja kuvia. Oppilailta tuli upeita kysymyksiä ja 48 oppilasta kuunteli tarkkaavaisesti vieraidemme juttuja.

Oppilaille jäi mieleen erityisesti se, että Somaliassa syödään aina oikealla kädellä, Iranin kurdeilla on naapuriastia käytössään ja perhe on todella laaja käsite. Oppilaat kertoivat myös, että Englannin kohteliaisuus, esimerkiksi please-sanan käyttö tuntuisi Suomessa oudolta. Valmistavassa luokassa oppilaat olivat valmistaneet tietopaketteja omista kotimaistaan. Lisäksi valmistavassa luokassa vierailevat oppilaat saivat opetella oman nimen kirjoittamista arabiaksi.

Haastattelujen jälkeen alkoi toiminnallinen osa projektia, jolloin oppilaat valmistivat yhden maan lentokenttävierailun. Pisteellä opetettiin sen maan tapakulttuuria. Kun taito oli siirtynyt turisteille, lentolippuun sai tarran ja mukaan lähti lentolippu seuraavaan maahan.

 

Ensi viikolla aloitamme projektin arvioinnin. Luulenpa, että projektin myötä on nähtävissä toisen huomioimisen lisääntyminen arjessa.

 

 

Mennään metsään

                                                                  TALVIPESÄ

Alkuviikosta tämän lukuvuoden metsäprojektimme jatkui syksyisen metsän tutkimuksella.
Kutsuimme 4.-luokkalaisten kanssa 2B- luokan oppilaat mukaan metsäretkelle kummioppilaiksi.
4.-luokkalaiset esittelivät oman rajatun metsäpalstansa ryhmänsä kummioppilaille.
Tämän jälkeen he yhdessä tekivät metsäpalstalla erilaisia tehtäviä.  Lopuksi jokainen ryhmä rakensi yhdessä tutkimusalueella asuvalle eläimelle, joka seikkailee heidän tarinoissaan, talvipesän.

Ryhmiä on yhteensä kahdeksan ja jokaisessa ryhmässä on kummioppilaiden kanssa yhteensä 4-6 jäsentä.
 Mielenkiintoista oli seurata, miten ryhmässä tehtiin metsäntutkimusta. Osassa ryhmistä oli selkeä työnjako ja organisaattori, joka huolehti toiminnan sujuvuudesta. Toisissa ryhmissä kaikki tehtävät tehtiin yhdessä "pomon" johdolla. Osalla ryhmistä taas oli vaikea päästä käyntiin. Kaikissa ryhmissä oli kuitenkin iloinen tutkimisen meininki. Erään ryhmän jäsenen kommentti: " Tämä on kivaa! Jäiset mustikat ovat hyviä."

Loppuviikosta projekti jatkui kuviksen merkeissä. Ryhmäläiset etsivät talvipesäkuvasta syksyn värisävyjä ja laveerasivat niitä paperille. Jälleen ryhmien työnjakoa oli avartavaa seurata. Yhdessä ryhmässä jäsenet sopivat keskenään, mitä värisävyä kukin tekee. Toisessa ryhmässä jokainen teki sitä sävyä, mitä halusi.
Sävypapereista syntyi syksyinen kollaasi. Alla muutaman ryhmän tuotos ja KIVAA OLI :)